8. lokakuuta 2014

Highway 1

Pacific Coast Highway, California State Route 1, eli tunnetummin Highway 1. Kaikkiaan 1 055 kilometrin matka Tyynenmeren rannikkoa pitkin, joka vie Los Angelesin eteläpuolelta Orangen piirikunnasta aina Mendocinon piirikuntaan asti, kauas San Franciscon pohjoispuolelle. Joitakin pätkiä se kulkee yhdessä 101-tien kanssa (näin muun muassa Venturassa, Santa Barbarassa ja Golden Gate -sillalla). Valitsimme tämän tien, sillä se tuntui olevan lähes yhtä kuuluisa, kuin jo kulkemamme 66. Odotettavissa oli siis jylhiä maisemia ja aaltojen kohinaa, kun matkamme starttasi iltapäivällä Santa Monicasta.

Kuva on peräisin Wikipediasta.
Heti alkuun päätimme skipata Malibun, sillä totesimme, ettemme halua tuhlata yhtään enempää aikaa identtisiin palmuilla reunustettuihin varakkaiden asuinalueisiin, sillä niitä oltiin kyllä nähty jo kyllin. Ajoimme kaupungin ulkopuolelle ja bongasimme rauhallisen oloisen rannan, jonne Tommi halusi iltauinnille. Koitin googlettaa rannan nimeä, mutta se voisi käytännössä olla mikä tahansa, sillä koko tiehän on yhtä rannikkoa!

Tommi ja miehenkokoiset aallot nimettömällä rannalla.


Auringon jo laskiessa jatkoimme matkaa, ja otimme suunnaksi Santa Barbaran, jonne saavuimme illallisaikaan. Oli perjantai-ilta, joten kadut olivat täyttyneet iltaa viettävistä ihmisistä ja joka puolelta kuului puheensorina. Lähes 100 000 asukkaan kaupunki on hyvin meksikolaisvaikutteinen, mutta selkeästi vauras. Eipä liene ihme, että kaupunkia kutsutaan Amerikan Rivieraksi.






Pikaisen iltapalan ja kartantutkiskelun jälkeen päätimme oikaista nopeampaa ja suorempaa 101-tietä pitkin kohti San Luis Obispoa, sillä se olisi lähin suurempi kaupunki ja näin ollen löytäisimme sieltä todennäköisimmin yöpaikan. Matkalla maisemat muuttuivat rannikosta vuoristoisiksi, ja tie vietti koko ajan hieman ylöspäin kallioiden reunustaessa tietä molemmin puolin. Päiväsaikaan maisemat olisivat varmasti olleet näkemisen arvoiset, nyt yöllä lähinnä vain toivoimme olevamme mahdollisimman pian perillä. Kun ensimmäiset sivistyksen merkit taas näkyivät nurkan takaa huokaisimme helpotuksesta ja päätimme laittaa navigaattoriin lähimmän motellin osoitteen. Sinne löydettiinkin helposti, mutta perille päästyämme tajusimme unohtaneemme erään tärkeän seikan: oli tosiaan perjantai-ilta. Joten motellista toiseen kierrellessämme ainoa vastaus oli "no vacancy", eli se siitä hienosta ideasta päästä hyvissä ajoin nukkumaan.

Jatkoimme kiertelyä vielä hetken, otimme sitten asemaksi erään hotellin aulan, jossa pääsimme wifin ulottuville ja käynnistimme nettihaut. Trivago kävi kuumana, kun tarkistimme myös kaikki lähikaupungit, joista lähin olisi tunnin ajomatkan päässä. Mutta hintataso jätti Vegasinkin varjoonsa, kun yhden tähden rupumotellista olisi saanut pulittaa yli sata dollaria yöltä. Tässä vaiheessa matkaa kukkaron nyörit kiristelivät jo, joten päätimme skipata ylihinnoitellun motellin ja yksinkertaisesti nukkua autossa.

Tämä olisi toki ollut loistava idea, mikäli allamme olisi edelleen ollut iso katumaasturi, mutta pienessä urheiluautossa homma olikin astetta haastavampaa. Laitoimme auton parkkiin Home Depotin parkkipaikalle ja toivoimme, etteivät siivous- ja vartija-autot huomaisi meitä pimeässä nurkassamme. Tommi asettui takapenkille poikittain ja minä laitoin etupenkin niin kenoon kuin pystyin, ja yritin saada unen päästä kiinni. Lähinnä sitä yrittämistä se koko yö loppujen lopuksi oli, ja unen määrän tunteina voinee laskea yhden käden sormilla.

Aamuseitsemältä oli jo valoisaa, joten luovutimme ja nousimme ylös, ja otimme tavoitteeksi päästä kaupungista pois niin pian kuin mahdollista. Söimme aamupalat aamupalaketju IHOP:issa ja usean kahvikupin jälkeen auto starttasi jälleen ja palasimme takaisin rannikolle.

Yksi Highway 1:n kuriositeeteista on Hearst Castle, joka on lehtimoguli William Hearstin överikartano ja auki yleisölle ihmeteltäväksi. Tämä tuli pian San Simeonin kaupungin jälkeen vastaan, ja hyvä maamerkki lähestyvästä nähtävyydestä on oikealla näkyvät seepralaitumet. Kyllä, juurikin seeprat.

Kävimme visitor centerissä hieman tutkimassa, että mistäs oikein onkaan kyse, mutta totesimme pian, ettei jonkun äijän kartano todellakaan ollut kolmenkympin arvoinen, joten jatkoimme matkaa ja jätimme turistirysän taaksemme (ajankohdasta huolimatta porukkaa riitti sankoin joukoin!). Mutta mikäli antiikkihuonekalut ja klassinen taide kiinnostavat, tai mikäli lempielokuviin kuuluu Citizen Kane (joka perustuu löyhästi Hurstin tarinaan), on reissu varmasti sen arvoinen. Meitä lähinnä vain väsytti, joten halusimme päästä mahdollisimman pian perille San Franciscoon.

Parkkipaikalla oli hassujen autojen kokoontumisajot.


Tältä se kartano nyt sitten ilmeisesti näyttää.
Seepralaitumet ja linna oletettavasti jossain tuolla sumun keskellä.


Tie vei eteenpäin, mutta ei kovin kauas, sillä pian rannikolla tien vasemmalla puolella oli taas pysähtymisen arvoinen näky: kymmenittäin, ellei jopa sadoittain merinorsuja! Nämä valtavat eläimet makoilivat kaikessa rauhassa isona läjänä, välillä lyllertivät metrin tai pari, ja osa pisti myös naapurin kanssa tappelun pystyyn. Veikeitä eläimiä näin kaukaa katsottuna, mutta erittäin isoja ja vaarallisia lähestyttäessä. Nämä paritonniset valtameren norsut vähät välittivät heitä ihmettelemään tulleista turisteista, joita taas yllättäen riitti pitkäksi riviksi asti. Mistä nämä kaikki matkaajat yhtäkkiä tulivat? Oltiin jo kuitenkin reippaasti yli syyskuun puolenvälin, jännä...

"Do not feed the squirrels." Tommi oli aika pahis.
Siellä ne makoilee.
Naiset tappelee.

Urosten mittelöt.
Sitten alkoikin se reissun jännin osuus, sillä tie kapeni ja nousi kiemurtelemaan parisataa metriä ylemmäs merta reunustaviin kallioihin ja kukkuloihin. Minä en luonnollisestikaan ollut auton ratissa, sillä oltaisiin varmaan ajettu reunalta alas mereen meikäläisen hermoilla. Mutta olipahan maisemat! Päivä oli kaiken lisäksi pilvinen ja jopa sumuinen, mikä loi oman mystisen tunnelmansa. Välillä tie vei niin ylös, että ajoimme matalalla leijuvien pilvien läpi! Matkan varrella pysähdyimme useaan otteeseen ihmettelemään maisemia ja kuuntelemaan aaltojen huminaa. Joka puolella muuten näkyi kanjoneita ja vaellusreittejä, ja monet olivatkin lähteneet pienelle viikonloppuvaellukselle jopa koko perheen voimin!

Joko pilvet olivat matalalla tai me korkealla. Tai sekä että.





Bixby Creek Bridge


Hekin olivat ajaneet Wisconsinista asti!

Vinkkinä matkaajille: tankki täyteen hyvissä ajoin! Sillä matkan varrella ne harvat bensa-asemat näyttivät tältä;

Gorda Springs Resort
Kallista löpöä, huhhuh!
Tie kääntyi jossain vaiheessa kohti sisämaata, ja päädyimme ajamaan keskellä jättiläispunapuita. Yhtäkkiä olimme keskellä metsää! Siellä täällä matkan varrella oli jokunen ravintola ja majapaikka, sekä pari ylikallista bensa-asemaa. Kaiken tämän ihmetyksen keskellä tietysti unohdin kaivaa kameran ja ottaa kuvia.

Ei aikaakaan, kun viereen tuli pari ajokaistaa lisää, ja asutustakin alkoi näkymään tien molemmin puolin. Olimme saapumassa Montereyn rannikkokaupunkiin. Vihdoin saimme myös tankin täyteen normaalihintaista bensaa!

Montereyssa söimme mehevät lounaat ja käyskentelimme pitkin keskustaa. Bongasin muuten pari virolaista samasta kuppilasta, jossa lounastimme! Pieni maailma! Toivotin heille viroksi hyvät ruokahalut ja he jäivät katsomaan perääni suut ihmetyksestä auki. Sattumoisin juuri samana viikonloppuna oli Montereyn jazzfestivaalit, joten saimme iloksemme nauttia livemusiikista samalla kun kiertelimme pienimuotoisilla markkinoilla. Satamasta löytyi myös hurmaava kauppalaituri täynnä toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita ja kahviloita. Jokunen muukin oli tietenkin eksynyt samaan aikaan paikalle, mutta emme ruuhkasta välittäneet, vaan imimme keuhkoihimme meri-ilmaa, sekä kävimme ihmettelemässä hieman lisää kesyjä merileijonia.



Kuulostaako tutulta? Samainen yhtye esiintyi Conanissa paria päivää aiemmin!




Markkinat.
Kaikkea jännää.
Livemusaa!
Venesatamassa.
Kauppalaituri












Etsi kuvasta merileijonat.
Eläinten omalla laiturilla oli tunkua.




Kolikoista tehtyjä koruja.

Oho hivenen saatoin taas innostua kuvien kanssa...

Monterey oli aivan ihastuttava pieni rantakaupunki, ja mikäli aikaa on yhtään enemmän, on kuuleman mukaan kaupungin akvaario näkemisen arvoinen. Meillä oli kuitenkin jo kova hinku päästä perille San Franciscoon, joten otettiin Starbucksista matkaan lähtökahvit ja navigaattoriin otettiin suunnaksi Oakland, jossa viettäisimme seuraavan yön. Matkaan kuluikin vielä parisen tuntia, ennen kuin löysimme itsemme epämääräisen oloisesta lähiökorttelista.

Mutta tämä onkin sitten taas jo seuraava tarina!

- A

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti