Viimeisiä viedään!

Tasan viikon päivät enää töitä jäljellä. Uskomatonta. Joinakin päivinä sitä vain toivoo työputken olevan jo ohi, toisina taas ei vielä haluaisi luopua tästä kokemuksesta ja näistä ihmisistä. Väistämättä se loppu kuitenkin on jo ihan nurkan takana, ja sen huomaa myös jokapäiväisistä hyvästeistä työpaikalla. "It was a great summer! Was great to have met you!"

Toisaalta on siis jo aivan valmis jättämään tämän turistirysän taakseen ja suuntaamaan kohti ihan toisia maisemia, mutta kieltämättä tässä alkaa pikkuhiljaa iskeä lievä paniikki, että voi ei en oo vielä ehtinyt tehdä sitä ja tätä ja tuota. Ei kaikkea aina ehdi, ei voi mitään. Ja ei voi kuin olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä kuitenkin ollaan tehty ja nähty ja koettu. Harvalla on samat mahdollisuudet lähteä ulkomaille tuosta vaan.

Vaikka megalomaaninen loppureissu jo läheneekin, niin keskitytään vielä hetkeksi erään pienen pikkukaupungin arkeen. Meidän työpäivämme ovat pikkuhiljaa lyheneet, kun puisto oli viime viikolla auki kuuteen ja tällä viikolla enää viiteen. Suurin sesonki on siis jo takana, ja vieraat ovat palanneet kouluihin ja töihin. Myös työntekijöiden palattua pikkuhiljaa kotimaihinsa puiston eri osia on suljettu, kun ei yksinkertaisesti enää riitä hengenpelastajakapasiteetti. Ollaan siis palattu siihen lähtöasetelmaan, mikä oli toukokuussa tänne saapuessamme, kun vain osa puistosta oli auki. Hassua ajatella, että tässä välissä oli kuitenkin kolme kuukautta rankkaa työtä mutta myös unohtumatonta vapaa-aikaa.

Edellinen vapaapäivä sattui keskiviikolle, jolloin suunnattiin Tommin kanssa keskustaan pienelle veneretkelle ihailemaan kanjoneita ja liuskekiviä, joista Dellsin alue tunnetaan. Turismi alkoi täällä jo yli sata vuotta sitten, kun jo eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani mainittu H. H. Bennett lähti omin jaloin tutustumaan alueen ympäristöön ja ikuisti ne nyt jo kuuluisiksi valokuviksi.

Veneajelu kesti lähemmäs kolme tuntia, ja käsitti muun muassa Dellsin kuuluisimmat nähtävyydet, Witches Gulchin ja Stand Rockin. Tässä hieman kuvamateriaalia tämän paikallisen luonnon hahmottamiseksi:

Meidän paatti lähtölaiturilla.

Varrella virran.

Intiaanin naama.

Kivi on niin pehmeää, että puutkin kasvaa siinä.

Kalliolle kukkulalle...

Vähän jos oli siitepölyä.

Matkalla noidanrotkoon.

Witches Gulch

Stand Rock

Koira hyppää!

Jännää kiveä.

Etsi mies kuvasta. 

Näköalatasanne.

Sinisiä sudenkorentoja.

Oho ehkä saatoin hieman innostua kuvien kanssa.

Viime päivinä olemme myös saaneet todistaa pariinkin otteeseen luontoäidin mahtia, kun viime torstaina puisto pidettiin sateen takia kiinni ja saimme viettää ylimääräistä vapaapäivää, joka lopulta kului leppoisasti leffan ja jätskin parissa. Tänä aamuna meidän yli pyyhälsi puolestaan ehkä tämänastisista ukkosista mahtavin, joka veti sähkötkin mennessään. Puita on kaatuillut siellä täällä, samoin jopa kokonaisia tienvarren mainoskylttejä. Oli kyllä semmonen myrsky, että oksat pois ...kirjaimellisesti. Puistokin avattiin tänään tunti myöhässä, sillä piti ensin vähän raivata jälkiä, ja osa puistosta oli aamulla edelleen sähköttä, joten jouduttiin hieman soveltamaan aaltoaltaiden ja jokien kanssa. Käytiin nyt illalla Tommin kanssa vähän ihmettelemässä tuhoja tässä naapurissa:

Korjaushommissa.

Tahatonta kauneutta.

Tommi löysi itselleen tuliaisen.

Tästä eteenpäin onkin sitten luvassa lähinnä raivopakkaamista, viime hetken matkapanikointia, sekä ne väistämättömät hyvästien jätöt. Keskiviikkona onkin kesän viimeinen virallinen vapaapäivä, ja sunnuntai-iltana koko Noah kokoontuu kesän viimeisiin iltamiin, jossa palkitaan mm. employee of the year. Eiköhän näistä tule juttua sitten seuraavaksi!

- A

Ps. tässä teille sitä myrskyä: