Route 66: Flagstaff & Grand Canyon

Nyt on kuulkaas taas tapahtunut pienen ihmisen elämässä niin suuria asioita, ettei niitä millään tahdo käsittää.

Aloitetaan nyt vaikka siitä helpoimmasta: ajamme nykyään tällä menopelillä, joka täten myös Hulkina tunnetaan.

Photoshoot Kuolemanlaaksossa.

Kävimme siis Las Vegasin päädyssä huomauttamassa Albuquerquessa pakkovaihdetun auton puutteista, joten päivitimme saman hintaluokan sisällä hieman menevämpään malliin, sillä Senni ja Oona jatkoivat jo matkaa Losiin. Näin toivotimme tervetulleeksi jyrisevän Dodge Challengerin. Tommia totta kai ketutti, kun allekirjoittanut sai ensimmäiset ajovuorot (olenhan siis papereilla ainoa kuski).

Niitä isompia asioita onkin sitten vaikeampi käsittää. Upein näistä on toki suuri ja mahtava Grand Canyon, jonka suuruutta ei edes hahmota, kunnes sen näkee koko komeudessaan silmien edessä. Eikä kyllä silloinkaan, sillä näimmehän vain pienen kaistaleen kokonaisuudessaan 6734 neliökilometrin kokoisesta alueesta. Kanjoni on siis suurempi, kuin Delawaren osavaltio!

Palataan hetkeksi päivään ennen Grand Canyonia, kun saavuimme illalla Albuquerquesta Flagstaffiin. Meitä oli vastassa mahtava hostimme Shantelle, sekä hänen pari ystäväänsä. Myöhemmin seuraamme liittyivät myös Shantellen poikaystävä sekä Marley-koira. Ilta meni jutellessa kirjoista ja matkustelusta, sekä ihaillessa kuvaamataidon opettajaksi opiskelevan hostimme upeaa kädenjälkeä, jota oli ripoteltu pitkin asuntoa.

Aamulla heräilimme rauhassa ja siirryimme porukalla 70 000 asukkaan Flagstaffin eloisaan keskustaan aamupalalle. Joka puolella näkyi nuoria ihmisiä koirineen, sillä noin kolmasosa kaupungin asukkaista on opiskelijoita. Tämä oli huikea kontrasti aiemmin nähtyihin aavekaupunkeihin ja todisti samalla, ettei kaupunki tarvitse miljoonia ihmisiä ollakseen elävä. Kävelimme hieman keskustassa ja söimme aamupalat, jonka jälkeen otimme suunnaksi suuren ja mahtavan kanjonin.

Aamupalapaikka.

Mies ja koira. Ja tossut.

Juna-asema.

Muutkin hurmaantuivat kaupungin keskustasta.

Shantelle ja poikaystävä. Ja Marley.

Tie muuttui pienestä vuoristokeitaasta taas aavikoiksi ja radiot lakkasivat yksi toisensa jälkeen toimimasta, samalla kun maisema muuttui värikkäämmäksi ja vuoristoisemmaksi. Pian jo saimme esimakua tulevasta:

Itse puisto maksoi henkilöautolta 25 $, joka jaettiin toki neljään pekkaan. Tällä hinnalla voi tulla puistoon viikon ajan miten huvittaa. Aloitimme itäiseltä sisäänkäynniltä, joka ei kuuleman mukaan ole niin turistirysä. Noh, lienevätkö kaikki muutkin kuulleet saman, sillä kyllähän siellä niitä turisteja pyöri kuin itikoita. Mutta näky oli komea kuin mikä:

Tästä tiemme jatkui kohti läntistä sisäänkäyntiä, jonka varrella pysähdyimme useaan otteeseen.

Eri maisemapysäkkejä oli matkan varrella useita, joissa jokaisessa näkymä muuttui hieman.

Puumavaroitus.

Tähtäsimme reissumme iltapäivään, sillä halusimme nähdä auringonlaskun kanjoneilla. Pian saimmekin ihailla luonnon väriloistoa.

Tykkäsin tuosta kelopuusta.

Kaupan päälle upea auringonlasku.

Kanjonipariskuntaselfie.

Huhhuh kyllä, tuollainen komeus jättää pienen ihmisen sanattomaksi. Ei voi kuin olla kiitollinen, että on nähnyt yhden luonnon ihmeistä.

Kanjonilta tie vei muutamaksi päiväksi toiseen suureen ihmeeseen Las Vegasiin ja sieltä eteenpäin Los Angelesiin. Nyt majailemme jo Losissa Manhattan Beachilla, mutta näistä myöhemmin lisää! Vegasissakin nimittäin tapahtui kolmen päivän aikana niin paljon kaikennäköistä, että kyseinen kaupunki ansaitsee kokonaan oman postauksensa!

- A